Tavallista elämää epätavallisen alun jälkeen – tarina kuulumisesta, juurista ja oman identiteetin rakentamisesta

Erilaisuuden kokemus, turvallisuuden ja tuen merkitys sekä oman identiteetin rakentaminen kun palapeli rakentuu vähitellen nousevat usein esiin neurokirjon ihmisten elämässä. 

Tällä kertaa en käsittele tätä teemaa suoraan ADHD:n kautta, vaan kerron ystäväni Tonin tarinan adoptoidun näkökulmasta.

Halusin tuoda tämän kokemuksen, sillä erilaisistakin elämäntarinoista löytyy paljon samaistumispintaa. Tässä yhteistä on etsiä sanoja ja selityksiä omalle tavallemme olla maailmassa.

Haastattelussa ystäväni kertoo koskettavasti, millaista on kasvaa tietämättä omaa alkuaan – ja millaisia vaiheita liittyy siihen, kun omaa identiteettiä kokoaa pala kerrallaan.

“Kun olin päivän ikäinen, biologinen äitini näki minut kerran. Kymmenen päivän ikäisenä minut luovutettiin sijaiskotiin. Perheeseen, jossa oli jo pari omaa lasta. 

Ainakin siihen aikaan, vuonna 1969, lastensuojeluviranomaiset kävivät kuukaisittain tarkastuskäynnillä. Sain nähdä tarkastuskäyntiraportit muutama vuosi sitten, kun tajusin pyytää niitä Turun kaupungin arkistosta.

Viiden kuukauden tarkastuskäynnin raportissa on vain yksi lause: “Täällä on jotain epäilyttävää.” Kuuden kuukauden tarkastuskäynnillä minut on löydetty lähes nälkään kuolleena. 85 markkaa kuukaudessa kelpasi sijaisvanhemmille, mutta se ilmeisesti käytettiin johonkin muuhun kuin minun ruokkimiseen. 

Minut otettiin huostaan lastenkotiin, jossa elin puolitoistavuotiaaksi. Silloin minut adoptoivat aivan ihanat vanhemmat, jotka tarjosivat minulle turvaa ja rakkautta. Muistamani lapsuus olikin ainakin uusien vanhempieni suhteen erittäin onnellista aikaa.”

“Niin kauan kuin muistan, olen aina tiennyt olevani adoptoitu. Mielestäni niin sen pitääkin mennä. Asian selviäminen vastan vanhempana voisi olla aika järkytys ja tehdä pahan särön identiteettiin. Biologisista vanhemmistani minulla oli hyvin vähän tietoa: nimi ja syntymähetkeni asuintapaikat ja ammatit. Ei muuta.

Muistan monesti kuvitelleeni heidät kuninkaallisiksi, kuuluisiksi tai rikkaiksi. Kehitin heille myös monia ominaisuuksi, joita eri kasvuvaiheissani toivoin itseltäni joskus löytyvän: rohkeutta, viisautta, älykkyyttä, lahjakkuutta tai kauneutta. Ehkä joskus ajattelin myös, että jotkin puutteeni olivat heiltä periytyneitä, mutta pääosin kait kuvittelin heidät jotenkin tavallisuuden yläpuolella oleviksi.”

"Aika pitkään jätin hakemasta biologisista vanhemmistani  tarkempaa tietoa, kun pelkäsin, että he paljastuvat aivan tavallisiksi ihmisiksi tai jotain vielä pahempaa. Olivathan adoptiovanhempanikin “vain” ihan tavallisia ihmisiä. 

Vasta keski-ikäisenä olen ymmärtänyt, kuinka onnekas olenkaan ollut saadessani kasvaa aivan tavallisesti vaikka alkuelämäni olikin jossain määrin epätavallinen. 

Muistan lähteneeni hakemaan lisätietoa biologisista vanhemmistani kahdessa eri vaiheessa. Ensimmäisen kerran noin kahdeksantoistavuotiaana, kun koin vahvaa itsenäistymisen vaihetta lapsuudenkodistani. 

Toisen kerran kun vähän yli kolmekymppisenä kun minusta tuli isä omille biologisille lapsilleni. Olin kovin utelias siitä, mitä ominaisuuksia he ovat perineet biologisilta isovanhemmiltaan. Pohdin silloin myös, että ehkä heillä on oikeus tietää juuristaan hieman enemmän.

Kolmas, ja todeksi muuttunut, tiedonhankintahaavekausi ajoittui aikaan kun omat lapseni olivat teini-iässä uteliaampia kuulemaan omasta taustastaan. Toisaalta oman adoptioisäni menehtyminen sai minut ymmärtämään, että jonain päivänä minun on myöhäistä enää saada vastauksia kysymyksiini.”

Vähemmistöstressi, kaipuu sanoittaa omaa tapaa olla maailmassa ja joskus myös avoimeksi jäävät kysymykset voivat kulkea mukanamme eri elämänvaiheissa. Välillä ne jäävät taustalle, toisinaan ne nousevat keskiöön ja vaativat tulla kuulluiksi.

Pyrkimys ymmärtää omaa taustaa syvemmin ja rakentaa eheä, omannäköinen elämäntarina voi olla tärkeä osa kasvua ja identiteetin muotoutumista. Samalla on hyvä muistaa, että nämä kysymykset ovat hyvin yksilöllisiä – eikä ole vain yhtä oikeaa tapaa käsitellä niitä tai kulkea omaa polkua.

Lämmin kiitos Toni, että jaoit tarinasi.

Ja sinulle, lukija: ehkä löysit tästä kertomuksesta säikeen, joka resonoi oman elämäsi kanssa.

Haluatko jakaa omia kokemuksiasi tästä teemasta? Tule jakamaan ajatuksesi Facebookin puolelle facebook.com/tasapainoilua