Pettymyksen keskelläkin voit vahvistua

Istut tapaamisen jälkeen autossa. Huokaiset syvään.

Pidättelet kyyneleitä. Olet tullut hakemaan ymmärrystä, ehkä jonkinlaista suunnitelmaa eteenpäin.

Olet kuunnellut, yrittänyt selittää, odottanut hetkeä, jolloin tuntuisi, että joku todella näkee teidät – lapsesi, itsesi, perheenne ja sen, millaista arki oikeasti on.

Tapaaminen päättyi, eikä sellaista hetkeä tullut.

Jäljelle jäi pettymys.

Se tuntuu ensin kehossa, painavana rintakehässä tai kiristyksenä niskassa.Ajatukset toistavat kehää: Selitinkö huonosti? Oliko minulta liikaa odottaa tukea? Miksi jouduin jälleen tähän tilanteeseen?

Teet tunteellesi tilaa ja annat itsellesi luvan surra ja olla turhautunut.

Pettymys kertoo, että olet uskonut ja toivonut. Ja toivominen kertoo, että lapsesi on sinulle tärkeä.

Annat itsellesi luvan tuntea ja tunnustelet sen tuomia tuntemuksia.

Aiemmat pettymykset palaavat mieleesi.

Päätät asettautua omalle puolellesi ja olla oma ystäväsi.

Kiedot kätesi käsivarsiesi ympärille ja silittelet käsivarsiasi.

Muistat, että et ole tunteinesi yksin.

On lukemattomia ADHD-lasten vanhempia, jotka ovat kohdanneet samanlaisia tilanteita.

Katselet ikkunasta ulos. Jossain tässä hetkessä on pieni rako, jonka läpi pääsee valoa.

Hyväksyt, että nyt kävi näin.

Kun pahin tunne helpottaa, huomaat että vaikka lopputulos ei toteutunut, uskot että tarkoitus on ollut auttaa.

Muistat että järjestelmä on arkielämää ja perheen yksilöllisiä ratkaisuja kankeampaa.

Päätät, että seuraavalla kerralla sanot ääneen sen, mikä tänään jäi sanomatta. Ehkä ilmaiset toiveesi uudella tavalla.

Ehkä pyydät toista mielipidettä. Ehkä annat palautetta.

Käynnistät auton. Pettymys tuntuu vielä rinnassasi, mutta se ei vie kaikkea tilaa enää. Kaiken keskellä tiedostat ja muistat, että näet lapsesi, vaikka kukaan muu ei aina näkisi.

Suuntaat kävelylle läheiseen metsään. Hengität raikasta ilmaa. Palattuasi kotiin otat lämpimän suihkun.

Leijonavanhempi sinussa ei luovuta.